Syyskuun 14. päivä Prosthetic Recordsin kautta julkaistava EP pitää sisällään viisi kappaletta, jotka vokalisti Elliot Desgagnésin mukaan ovat yhtyeen “parhaimmat” tähän asti. Yleensä tähän voi suhtautua todella skeptisesti mutta tällä kertaa on kyllä Desgagnés osunut täysin naulan kantaan. Jo ensimmäisistä soinnuista levyn aloittavassa “The Casket You Sleep In” kappaleessa huomaa, että yhtye on kirjoittanut jälleen kerran todella nopean, teknisen ja ennen kaikkea loistavalta kuulostavan EP:n, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vokalisti Desgagnés on elementissään syöksiessään verta ja tulta keuhkoistaan ja kun muu taustatulitus sopii hänen ääneen kun nenä päähän, on lopputulos myöskin todella vaikuttava. Rumpali Justin Roussellen työskentely rumpujen takana on vakuuttavaa; hänen huippu nopea rumputuli tukee yhtyeen kitaristin Christopher Bradleyn äärimmäisen nopeaa sahausta loistavasti ja hitsaa yhtyeen soundista todella tiukan kuuloista. Kaikki viisi kappaletta ovat yhtä ilotulitusta, joten jo pelkästään levyä kuunnellessa hiipii kylmät väreet niskaan ja alkaa hiki nousta pintaan, sen verran kovaa ja murhaavasti tässä mennään koko EP:n keston ajan.

Harvoin pääsee kirjoittamaan tämmöistä, mutta “Marée Noire” on ehdottomasti tämän vuoden kovinta teknistä death metallia sisältävä EP. Tämä Kanadalainen nelikko on todellakin hionut soundinsa ja soittonsa huippuun ja jännityksellä jäänkin odottamaan kuola valuen, että millaista materiaalia yhtyeen seuraava pitkäsoitto tulee pitämään sisällään. Ehdottomasti tsekkaamisen ja hankkimisen arvoinen EP. “Marée Noire” on murhaamista ja sahaamista alusta loppuun hikeä, verta tai kyyneliä säästämättä!

10/10

Kappalelista:

1. The Casket You Sleep In
2. Black Tide
3. Drill Baby Drill
4. Designed To Strangle
5. Anomi

www.myspace.com/btm

Kirjoittanut: Arto Mäenpää

Kieli pysyy tiukasta poskessa ja huumoriarvo korkeella loppumetreille asti, se käy ilmi jo biisien nimistä. Tekstit kuitenkin sisältävät sitä aitoa vihaa ja vittuuntuneisuutta, sarkasmia unohtamatta. Itse musiikki taas koostuu pääosin old school hardcorepunkista ja mukaan mahtuu myös keskitempoinen rokkaavampi raita “Here Comes Trouble“. Eniten mieleenpainuvaksi vedoksi paljastui “Vittu Mitä Paskaa” ja tätä tullaan varmasti hoilaamaan livenä vielä moneen kertaan.

Last Laugh yllättää aina positiivisesti ja toivottavasti tekee niin jatkossakin. Ainoana miinuksena voi sanoa että kestoa oli liian vähän, siitä vaan ei voi pisteitä tiputtaa. Kaikin puolin kelpo suoritus Helsinkiläisiltä ja suosittelen tätä kaikille mm. Slapshot, Negative Approach, D.R.I. ystäville. Muiden kannattaa pysytellä niideen tuttujen nyky hardcore bändien parissa.

Tässä on taas yksi hyvä syy käydä hakemassa vanhempien vintiltä vinyylisoittimet parempaan talteen tai hommata kokonaan uusi. Vinyyli ei kuole koskaan.

8/10

Kappalelista:
A
1. Born Without An Anus
2. Praise War
3. World Is My Trashcan
4. Most Hated
5. I Will Get You In The End
B
6. Fuck Your Youth
7. Here Comes Trouble
8. Vittu Mitä Paskaa
9. Your Bike, My Car
10. Dead Serious
11. Foulmouth

http://www.myspace.com/helsinkill

Kirjoittanut: Tommi Hämäläinen

Onkin hauska nähdä että ensimmäisellä levyllä laulanut Randy Rampage hoitaa laulut myös tällä kymmenen vuotta ensimmäisen levyn jälkeen julkaistulla levyllä. Hauska on myös nähd,ä että levy on jatko-osa kahdelle ensimmäiselle levylle (“Alice In Hell” & “Never, Never Land”). Levy lähtee käyntiin “Bloodbath” nimisellä tykityksellä josta voi päätellä että nyt ollaan palattu ensimmäisten levyjen “juhla” aikoihin. Seuraavana tärähtää “Back To The Palace” joka saa jo miettimään miten tämän levyn onkin aikoinaan jättänyt ilman huomiota? Randy Rampage on nimittäin todella kovassa vedossa tällä levyllä, kappaleet ovat kunnon “farkkuliivi” trashia ja soittokin kuulostaa todella hyvältä. Välissä julkaistujen levyjen kokeilevasta ja sekoilevasta linjasta ei ole tietoakaan. Välillä mennään todella kovaa ja hetkittäin tulee mieleen trash-metallin yksi kuningas yhtyeistä eli Kreator. Bändin sieluhan on kitaristi Jeff Waters joka omasta mielestäni on huomattavasti mainettaan kovempi soittaja/säveltäjä. Tämä levy herättää kysymyksen olisiko Annihilator hävinnyt unholaan jos tämä olisi ollut heidän kolmas levynsä? Kaikinpuolin hyvin soitettua teknistä trash-metallia joka ei jää jalkoihin tänäkään päivänä. Tämän jälkeen onkin aika tutustua myös muihin ohi menneisiin Annihilator kiekkoihin.

Uusinta julkaisut herättävät aina kysymyksen oliko tämä levy nyt uudelleen julkaisun arvoinen? Tämän levyn kohdalla voi sanoa että kyllä, kyllä oli. Bonusmateriaalit tällä julkaisulla ei ole kovinkaan kummoiset. Yksi uusi kappale, Jeff Watersin haastattelu ja Jeff Waters guitar workshop video. Eli jos levy jo on hyllyssä ei nämä bonukset houkuttele sitä uudelleen hankkimaan, mutta on varmasti minun lisäkseni muitakin joilta tämä on mennyt kokonaan ohi joten siinä mielessä uusinta kierros on paikallaan.

8/10

Kappalelista:
01. Bloodbath
02. Back To The Palace
03. Nothing Left
04. Schizos (Are Never Alone) Part III
05. Criteria For A Black Widow
06. Punctured
07. Loving The Sinner
08. Double Dare
09. Sonic Homicide
10. Mending
11. Rampage Jam (Bonus Track)
12. Jeff Waters Speaks (Bonus Track)

www.annihilatormetal.com

Kirjoittanut: Juha Attola

“Monumentin” pärähtäessä käyntiin kiinnittyy huomio aluksi mukavan rankkoihin soundeihin. Ylituottamisen kirous on onnistuttu ainakin tämän levyn osalta välttämään tyydyttävästi. Kitarasoundeista löytyy munaa ja rummutkaan eivät kuulosta turhan konemaisilta.

Levy lähtee känytiin “Our Kings” nimisellä perusvahvalla riffittelyllä. Heti ensimmäisestä biisistä lähtien käy selväksi ettei nuori viisihenkinen yhtye yritä keksiä pyörää uudestaan. Bändi luottaa hyvin rakenneltujen biisien, vahvojen breakdownien ja hitikkäiden kertosäkeiden voimaan. Melko tasapaksut ja liian turvalliset ratkaisut ovatkin yksi levyn heikoista lenkeistä. Myös basisti Ryan Neffin runsaslukuiset puhtaat lauluosuudet alkavat puuduttaa liiankin nopeasti. Kappaleet rullaavat kuitenkin apinan raivolla eteenpäin ja ovat sopivan mittaisia.

Albumin ensimmäinen puolisko ei yllätä kuulijaa juurikaan. Vasta kuudes biisi, “Gears“, herättää eeppisillä harmonioillaan ja raskaammilla riffeillään. Myös laulumelodiat ovat mielenkiintoisempia juuri kuudennen biisin kohdalla. Juuri tällaista toivoisi lisää!

“Monument” paranee selkeästi loppua kohden kun bändi alkaa osoittaa enemmän tyylitajua ja kekseliäisyyttä. Silti musiikista paistavat läpi hieman liian suppeat vaikutteet. “Tämä on kuultu ennenkin”. Raskaamman sortin metalcoren käsikirja on luettu läpi useampaankin otteeseen.

Kaikesta huolimatta levy tarjoaa breakdownien ja melodisten kertosäkeiden ystäville paljon hyvää. Kymmenen biisin sekaan ei ole eksynyt yhtään selkeää notkahdusta. Taitava yhteissoitto ja miehekkäästi örisevä laulaja, Levi Benton, eivät myöskään levyä ainakaan heikennä!

6/10

Kappalelista:

1. Our Kings
2. Masses Of A Dying Breed
3. Answers
4. Relentless Chaos
5. Creations
6. Gears
7. Colossal
8. We Have Fallen
9. In Recognition
10. Monument

www.myspace.com/missmayi

Kirjoittanut: Oula Maaranen

Itse levyllä Kärtsy tarjoilee radioystävällistä pop/rockia 11 kappaleen verran. Olisin ehkä itse toivonut vähän “rohkeampaa” tavaraa, potentiaalia kun miehellä on. Nyt kappaleista jää vähän sellainen maku, että on haluttu tehdä takuuvarmaa jokamiehen poppia. Missään nimessä levy ei kuitenkaan ole mikään heikko esitys koska soitanta on erittäin tiukkaa ja tuotanto puoli muutenkin kunnossa. Levyn toiseksi singleksi valittu “Round The Roundabout” on kieltämättä oiva single valinta, koska kappaleen tarttuvat melodiat ja kertosäe tarttuvat alitajuntaan samantien. Saman tekee BB-Kathyn kanssa vedetty “Weak Inside”, jonka kertosäettä huomaa jossain vaiheessa kertaavansa päässään. Myös levyn aloittava “Wicked” on tätä varmaa tarttuvaa pop/rockia. Vähän rauhallisempi “Colder” kuulostaa myös hyvältä, ja Kärtsyn ja Marikon laulu toimii erittäin hyvin yhdessä. Kyllä tämän levyn tarttuvuus ainakin minut yllätti, mutta jotenkin tuntuu että kyllästyminen iskee ikävän nopeasti..no ainahan levyn voi laittaa hyllylle ja ottaa uudelleen esiin kun tuntuu siltä.

Lopputuloksena on siis muutama erittäin tarttuva ralli ja muutama aika perus kipale. Tämä on jälleen yksi ns. “ok” levy. Periaatteessa kaikki toimii mutta jotain kuitenkin puuttuu, jotta levy kestäisi pitemmän aikaista kuuntelua.

6/10

Kappalelista:

1. Wicked
2. I Believe
3. Round The Roundabout
4. You say Love, I Say Hate
5. Gimme Your Love Tonite
6. Weak Inside
7. Lost Inside
8. Out Of Control
9. Colder
10. Kingdom Come
11.Running Away

www.myspace.com/kartsyband

Kirjoittanut: Juha Attola

Levyä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen Queens Of The Stone Age, joka on ilmeisimmin bändin jäsenillä soinut ahkerasti viime aikoina kotistereoissa. Levyn loppupuolella alkaa Qotsa vaikutteet jo vähän tuskastuttaa ja epäilee jo kuuntelevansa “väärää” levyä. Elikkä vähän saisi olla omaperäisempi Sweatmasterin ulosanti. Jämäkkää rockiahan tämä kuitenkin kaikinpuolin on; ei suuria yllätyksiä mutta toisaalta tämänkaltainenhan rock toimii parhaiten pelkistettynä. Bändi ei ole koskaan täysin lyönyt itseään läpi suuren yleisön joukkoon, vaikka aika vankkaa mainetta nauttiikin. Tämän levyn kohdalla heräsi ensin epäilys että josko nyt lähtisi koska levyn starttaava “Whose Side Are You On?” ja heti perään tärähtävä “Some People Got Soul” ovat mielestäni levyn ehdotonta kärkeä. Valitettavasti kovan startin jälkeen levyn taso putoaa hieman pikkuhiljaa, kunnes levyn päättävä “Can´t Tell Trees From Sky” niminen kipale taas nostaa levyn tasoa korkeammalle.

“Dig Up The Knife” on tietysti varmaa tavaraa kaikille “Swettis” faneille ja miksei muillekin garage-rockin ystäville. Jos bändi on entuudestaan täysin vieras kannattaa käydä heidän nettisivuilla www.sweatmaster.net sillä siellä on muun infon lisäksi ladattavissa levyn toinen single “Run Run” josta saa vähän esimakua levystä. Kattava Suomen kiertue on myös luvassa syksyllä joten kannattaa käydä katsomassa keikkapäivätkin sieltä, nimittäin tämä bändi on parhaimmillaan livenä!

6/10

Kappalelista:

1. Whose Side Are You On?
2. Some People Got Soul
3. Nature Son
4. One Hand Stand
5. Turnover
6. Dirty Man
7. Add One More Foe
8. Run Run
9. Little Serpentine
10. Been Robbed
11. Can´t Tell Trees From Sky

www.sweatmaster.net

Kirjoittanut: Juha Attola

Soittto ja laulupuoli on siis hyvin hallussa, joten siitä ei kyllä jää juurikaan huomauttamista. On mukava kuulla että nykyäänkin tehdään musiikkia musiikkina eikä mietitä ensimmäisenä kuinka paljon kappaleet soi radiossa, tai kuinka paljon tätä saadaan myytyä. Kappaleet kulkevat eteenpäin rennon letkeästi eivätkä ole turhan “kikkailevia” vaikka varmasti rahkeita riittäisi jopa progeiluun asti. Levy on kaikinpuolin hyvää matskua, joskin itse olisin toivonut muutaman tai edes yhden kipaleen jossa olisi ns. päästelty täysillä mitään säästämättä. Levyllä liikutaan siis melkoisen rauhallisissa “fiilistely” tunnelmissa. Livenähän tämä pitäisi päästä näkemään on nimittäin rauhallisuudestaan huolimatta sen verran tiukasti soitettua rockia että harvoin nykyään kuulee. Indigoflood on suomalaisen 7:45 recordsin tallissa, ja näköjään nykypäivänä jos haluaa löytää jotain “oikeata” musiikkia pitää kyllä kääntyä näiden pienempien tallien puoleen. Kaikki kunnia 7:45 recordsille.

Mieleen painuvimmat kipaleet levyltä olivat: “Terra Fungus”, “Retreat”, “Elpez” ja “Hats & Ratchets”. Hyvinkin toimivaa rauhallista rockia. Suosittelen kaikille jotka pitävät vankoilla kitara soundeilla soitetusta poljennosta. Debyyttilevyksi erittäin kova vaikka ei vielä täysi napakymppi ollutkaan. Tämä oli allekirjoittaneelle ensimmäinen kerta kun kuulin tästä bändistä ja ainakin minä vakuutuin kyllä.

7/10

Kappalelista:

01. Terra Fungus
02. Kutteri
03. Pouring Stairs From The Bottle
04. Retreat
05. Elpez
06. Thistle Pillow pt.2
07. Hats & Ratchets
08. Riverhome
09. Rhinestone

www.myspace.com/indigoflood

Kirjoittanut: Juha Attola

Levy pärähtää käyntiin levyn nimeä kantavalla, alle minuutin pituisella introlla joka antaa hyvän “tästä se lähtee”-fiiliksen. Toisella raidalla se matemaattisten riffien ja teknisyyden luvattu kaamos alkaa. Tahtilajeista ei ole tietoakaan, soundit ovat korville sulosointua, tarkkaan hiotut riffit sekä breakdownit vievät mukanansa ja rauhoittumisesta ei ole tietoakaan. Tämä levy on armotonta mättäämistä alusta loppuun. Mikin takana huutavan Kevin McCaugheyn ääni on täynnä armotonta vihaa kuten myös soittokin on agressiivista. Etenkin rumpali JF Richardin kompit ovat täyttä teknisyyttä joiden harjoitteluun on mennyt enemmän kuin muutama kuukausi. Jokainen biisi on hiottu hyvin alusta loppuun ja pitää otteensa. Tämä levy yhdistelee hyvin yhtyeen aikaisempia albumeja ja onhan tässä jotain uuttakin. Levyn neljännessä raidassa joka kantaa nimeä “This is The Last Time I Repeat Myself“, päästään kuulemaan myös tänä vuonna hajonneen Despised Iconin toisen vokalistin, Alex Erianin huutoa.

On levyllä myös huonojakin puolia. Ensimmäinen levyn ongelma on itseään toistavuus. Kappaleet eivät suuresti toisistaan eroa. Tuntuu että bändin on panostanut enemmän kaaoottisuuteen kuin levyn monipuolisuuteen. Jokainen biisi käy samalla kaavalla: tahtilajeista ei ole tietoakaan, kitaratyöskentelyssä näkyy paljon samaa toistoa ja breakdownit ovat nähty ennenkin ja käyvät tylsäksi. Levyssä on siis aivan liian paljon kaaosta ja vihaa mitä ei aina jaksa kuunnella alusta loppuun. Levy ei anna yhtäkään hengähdystaukoa, rauhallisista biiseistä ei siis ole tietoa ja juuri mainitsemani monipuolisuus on kateissa.

Kaikesta huolimatta levy on silti tähän mennessä parasta mitä Ion Dissonance on julkaissut 9 vuoden aikana. Levyssä on toki paljon puutteita mutta se on silti hyvin koottu, yksi suuri kaaos. Levy tarjoaa varmasti mielihyvää jokaikiselle Ion Dissonancen fanille, mutta myös teknisen mathcoren faneille. Jos The Chariot, The Dillinger Escape Plan tai vaikkapa PsyOpus kolahtaa niin tämäkin löytää varmasti paikkansa sinun levyhyllylläsi. Ion Dissonancen tulevaisuus on valoisa ja uskallan väittää että heidän maineensa nousee vuosien myötä vielä ylemmäs. Toivon mukaan heidät nähtäisiin joskus Suomessa asti kiertueella. Mitä todennäköisesti tämä bändi on livenä varmaa mahtavuutta.

7/10

Kappalelista:

1. Cursed
2. You People Are Messed Up
3. The More Things Change The More They Stay The Same
4. This is The Last Time I Repeat Myself (featuring Alex Erian from Despised Icon)
5. No Care Ever
6. After Everything That’s Happened, What Did You Expect?
7. We Like To Call This One… Fuck Off
8. Can Someone Please Explain This to Me?
9. Disaster In Sight
10. This is Considered Mere Formality
11. This Feels The End…
12. They’ll Never Know

http://www.myspace.com/iondissonance

Kirjoittanut: Markus Tervamäki

Periphery on 6 henkinen yhtye Marylandista, Yhdysvalloista. Koko levyllä on selvä yhtenäinen teema, jossakin kohdissa tämän huomaa valitettavasti liian hyvin. Saman tyyppiset kitarariffit valtaavat useita biisejäja kuuntelun mielekkyys laskee joka kerta kun samaa teemaa tulee. Kokonaisuutena antaisin levystä arvosanan 8 , kappaleiden vaihtumiset ovat onnistuneita ja sen takia nerokkaita ettei koko levy ollut yhtä ja samaa biisiä,niinkuin joillakin levyillä on tullut kuultua. Levy kyllä sisältää suoraan jatkuvia kappaleita ja vaihdoksia on juuri sopivan verran.

Debyyttialbumina kyllä loistava, mutta jos on kuunnellut kyseisen yhtyeen aiempaa tuotantoa niin levy on jonkinlainen pettymys saundimaailmaltaan. Kun sitä ensimmäistä kertaa kuuntelee niin saatta saada jokseenkin ”onton saundin” vaikutelman. Tämä oli minun ensireaktioni tähänuuteen albumiin. Saundit ovat silti todella hiotut,eikä niissä ole mitään valittamista sinänsä.

Levy vaatii syvempää tutustumista ja tarkempaa kuuntelua, jos siitä haluaa kaiken tehon irti. Jos äkkiseltään kuuntelee vaikka automatkalla kaveriporukan kanssa levyn kerran läpi, niin tuskin jää mitään sen erikoisempaa saalista käteen. Mutta kun vähän antaa aikaa ja kuuntelee muutaman kerran läpi huolella niin johan irtoaa! Upeita yksityiskohtia on löydettävissä niin kitarariffeissä, lauluissa, kuin rummuissakin.

Kappalekommentointi:

1. ”Insomnia”:

Hyvin valittu aloitus biisi. Alku on jokseenkin rauhallinen, mutta parinkymmenen sekunnin jälkeen alkaa tiukka mättö. Kappaleen kertosäe toimii erittäin loistavasti, laulut ovat suurimmaksi osaksi puhtaita tässä kappaleessa.

2. ”The Walk”:

Siirtyminen tähän jo vähän vanhempaan kappaleeseen on todella toimiva. Kappaleen alussa stereona tulevat kitarat ovat todella mahtavat ja kun kappale jatkuu samalla rytmillä heti samantien niin se tekee tämän biisin aloituksesta erinomaisen! Soolossa on itämaista teemaa, joka on tyypillistä sumerianrecordsin yhtyeille. Kappaleen kokonaisuus on loistava. Biisinä arvosana täysi 10.

3. ”Letter Experiment”:

Kappale sisältää jo edeltä mainitsemaani yhtä teemaa. Kertosäe puhtaine lauluineen on jokseenkin samaa tyyliä kuin muissakin kappaleissa. Kappaleen keskivaiheilla tuleva cleankitaralla alkava osuus on kappaleen parhaita kohtia. Tämäkin kappale loppuu ”jatkuvana”.

4. ”Jetpacks Was Yes!”:

Suoraan jatkuva kappale alkaa Spencerin puhtailla lauluilla ja kauniilla alulla. Tätäkin kappaletta hallitsee puhtaat laulut. Kappale sulattautuu teemaan, eikä siinä ole mitään sen enempää. Toimii jokseenkin ns. ”fillerinä”.

5. ”Light”:

Tämä vanhempaa tuotantoa oleva kappale on jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen todella mielekäs kuunneltava. Kertosäe toimii todella hyvin kaikelta osalta. Kappaleen arvosanaksi voisi antaa numeron 9. Kappaleen lopussa tuleva elektroninen kohta on jotenkin hämärä ja omituinen ja on mielestäni ainut miinus koko kappaleessa.

6. ”All New Materials”:

Tämäkin kappale jatkuu suoraan ja tässä vaiheessa alkaa tuntua että siirtymiä on liikaa ja ne on liika samanlaisia. Kappaleena todella tasapaksua Perihperyä. Tämäkin kappale loppuu elektronisesti. Ja jatkuu samantien seuraavaan kappaleeseen.

7. ”Buttersnips”:

Kappaleen alussa tulevat oktaavit sopetuvat todella hyvin ns. ”sumeriancoreen”. Kappaleen kertosäeon onnistunut. Vähän ennen kappaleen puoltaväliä tuleva kitaratap riffi muistuttaa Animals As Leadersia todella hyvällä tavalla ja tämä toimii hyvin. Tässäkin kappaleessa on valitettavaa kuulla samaan teemaan kuuluvaa seuraavaan kappaleeseeen jatkuvaa lopetusta.

8. ”Icarus Lives!”:

Peripheryn hittibiisi Icarus Lives on todella loistava kappale. Tästä kappaleesta ei puutu mitään eikäsiihen mitään kannata lisätäkkään. Kertosäkeessä toimii kaikki; puhtaat laulut, tiukat kitarariffit ja ttoimiva kompppi. Kappaleen soolo on erinomainen ja lopetus on todella hyvällä tavalla hämärä. Kappaleenlopussa tuleva bändin esittely ja kiitos puhe osoittaa että bändi ei ole jättänyt huumoriaan pois kappaleistaan.

9. ”Totla Mad”:

Kappaleessa on samaa teemaa kuin muissakin kappaleissa ja pistää kokonaisuutta vähän vielä paksummaksi. Kappaleen lopussa tulee taas elektronista muusiikkia joka sisältää pienoa. Kappale jatkuu jälleen kerran.

10. ”Ow My Feelings”:

Jatkuvaa teemaa. Mitään muuta erikoista sanottavaa tästä kappaleesta ei oikeen ole. Fillerinä toimii tämäkin kappale.Tässä kohtaa kuuntelun mielekkyys on laskenut jo jonkun verran.

11. ”Zyglrox”:

Kitaran alkutilu on todella mahtava, puhumattakaan kitara pincheistä ja squealeistä jotka tulevat lisäksi tähän tiluun.Blastbeatia on myös kuultavissa. Tältä albumilta vähän pois jäänyttä huutoa saadan takaisin tämän kappaleen myötä.Kappaleen lopetus toimii loistavasti sooloineen. Tässäkin kappaleessa on jatkuva loppu.

12. ”Racecar”:

Tämä kappale toimii hyvästit jättävänä kappaleena. Lopetuksena todella mainio. Kolmen minuutin jälkeen tuleva soolo on todella mahtava ja tunnelma on todella hyvä tässä kohtaa. Kappale on todella pitkä mutta siinä on paljon kuunneltavaa joka ei mahtuisi muuhun kuin 15 minuuttiin. Kappaleen lopetus on todella toimiva ja ansaitsee lopetuskappaleena täyden 10 ja papukaijamerkin!

Tätä albumia kannattaa kuunnella useampaan otteeseen. Silloin saa maksimitehot irti. Suosittelen albumia kenelle tahansa. Se sopii kaikenlaisille kuuntelijoille.

8/10

Kappalelista

1. Insomnia
2. The Walk
3. Letter Experiment
4. Jetpacks Was Yes!
5. Light
6. All New Materials
7. Buttersnips
8. Icarus Lives!
9. Totla Mad
10. Ow My Feelings
11. Zyglrox
12. Racecar

http://www.myspace.com/periphery

Kirjoittanut Viktori Pesonen

Levyn avaava raita “Kill This Dream” tekee juurikin sen minkä lupaa! Levy-yhtiön hehkutuksen saa ainakin unohtaa heti. Eikä kappale tarjoile itselleni ainakaan mitään uutta. Mitä pidemmälle levy etenee en enää ihmettele minkä takia Black Friday´29 on itselle ennestään tuntematon. Tälläisiä bändejä ja levyjä on vaan niin paljon tarjolla.

Vauhtia ja osaamista bändiltä kyllä löytyy. Biisit rullaavat hyvällä temmolla eteenpäin ja hengähdystauot ovat vähissä. Tämä myös aiheuttaa pientä turtumista kuulijassa, kun biisejä kuitenkin mahdutettu 14 koko levylle. Itselle olisi hyvin riitellyt 8-10 kappalettakin, mikä olisi pitänyt levyn helpommin uudelleen kuunneltavana. Kaikesta huolimatta kelpo suoritus tältä Saksalais ryhmältä, mutta ei tällä levyllä vielä HC-festien pääesiintyjäksi kavuta. Suosittelen kuitenkin tutustumaan jos levyhyllystä löytyy levyjä bändiltä; Comeback Kid, Born From Pain , Gallows, Cataract ja Bleed Into One

7/10

Kappalelista

1. Kill This Dream
2. Open Letters
3. Can´t Save You
4. Half Past Nine
5. In Too Deep
6. Make My Day
7. 2 Cent
8. Wasted Words
9. Pressure Release
10. The Escape
11. My Plaything
12. Never Given Back
13. Recall
14. Your Life´s A Blackout

www.myspace.com/blackfriday29

Kirjoittanut: Sami Rosholm

Bändin neljäs täyspitkä ”Antarctica” on kieltämättä bändin raskainta antia. Se potkii legot kurkkuun heti kun levy pyörähtää käyntiin ”The Flight Of The Locust” raidalla ja samalla meiningillä mennään loppumetreille asti. Hidasteiksi levylle on asetettu instrumentaaleja välikohtia ns. jakamaan levy eri osiin, ensimmäinen esiintyy introna, toinen keskivaiheilla ja vielä viimeinen outrona. Ensimmäinen osio tarjoaa modernia hardcore paahtoa kuuden raidan verran. Toinen osio neljän raidan verran metalcoremaista melodisempaa materiaalia johon on upotettu myös puhdasta vokalisointia, mutta tietysti hyvin hillitysti. Ei mikään huono ratkaisu vaihtelun kannalta.

To Kill tietää mitä tekee ja tekee sen erittäin hyvin, löytyy mieleenpainuvia riffejä ja kovia koukkuja. Miinuksena levystä kuitenkin muutaman kuuntelukerran jälkeen käy ilmi, että soundit ovat kovin tasapaksut eikä siitä saa niin paljon irti kun olisi mahdollista. Vokalistin JoshxMoshin huuto on täynnä turhautumista ja kiukkua, lyriikoista puhumattakaan, mutta se tuntuu jäävän täysin kaiken muun soitannan peittoon. Levy kestää kuuntelua useita kertoja mutta ei kuitenkaan kuulu kovimpien kiekkojen joukkoon.

Kokonaisuutena olisin odottanut ”Antarcticalta” enemmän joten se jätti hieman kylmäksi, mikä on ironista tämän levyn kohdalla.

Kaikesta huolimatta levy on tutustumisen arvoinen ja suosittelen sitä kaikille kelle maittaa mm. Down To Nothing, Killing The Dream, Living Hell tai Reign Supreme.

7/10

Kappalelista:
1. I
2. The Flight of the Locust
3. Clouds
4. Paralysis
5. Legacy
6. Witness
7. Timeless
8. II
9. Antarctica
10. Sundown
11. Sparks
12. Heretic
13. III

www.myspace.com/tokill

Kirjoittanut: Tommi Hämäläinen

Levyn avaa biisi ”It´s Hammertime” ja sitähän se onkin sitten seuraavat rapiat 21 minuuttia! Levy puskee eteenpäin astetta nopeammalla temmolla verrattuna Become A Threatiin, joka olikin arvostelussani samaan aikaan tämän levyn kanssa. Mikin varressa heiluva Riku sylkee sanoja läpi levyn niin että kuulijallakin nousee hikipintaan pelkästä kuuntelemisesta. Soitto sujuu bändiltä hyvin ja huomaa että biisejä on jo soitettu jonkin verran. Livenäkin biisit rullaavat jo mukavan reippaasti, muutaman kerran bändin livenä kokeneena. Musiikissa on yhdistelty hyvin hardcore ja metalli, josta kaikki bändit ei edes rajojemme ulkopuolella yhtä mallikkaasti suoriudu.

Levy ei tunnu missään vaiheessa antavan periksi, vaan kulkee biisi biisiltä hyvällä temmolla läpi viimeiseen kappaleeseen asti unohtamatta pakollisia marjanpoiminta ja tanssahtelu beatdowneja, joita ei kuitenkaan viljellä liikaa. Omiksi suosikeiksi nousi levyn loistavasti aloittava ”It´s Hammertime” ja kolmas raita ”Era Of Blood”. Levy julkaistaan vain vinyylipainoksena, joten nyt viimeistään jokaisella on hyvä syy marssia kauppaan hakemaan vinyylisoitin!

Jos ja kun Hammertimen ja Become A Threatin kaltaisia bändejä Full House Recordsin tallista nousee tulevaisuudessakin voi hardcore musiikin kuluttajat vaan hymäillä ja jatkaa jumppailuja keikoilla turvallisin mielin! Loistavat debyytit siis tulossa! ”this is real and this is hardcore”

9/10

Kappalelista:

1.”It’s Hammertime”
2.”Iron Hearts”
3.”Era Of Blood”
4.”Runnig To The Grave”
5.”Restless”
6.”Harsh Truth”
7.”Hell Inside”
8.”True Love”
9.”Still Alive”

www.myspace.com/fullhouserecords

Kirjoittanut: Sami Rosholm

Levyn kokonaisaika on noin 25 minuuttia, johon on mahdutettu 10 biisiä. Raitojen kestot vaihtelevat ”The Phoenixin” 31 sekunnista ”Kings Fallin” 4.49 minuuttiin, joka sopivasti tuo vaihtelua musiikissa vaikkakin hardcoresta on kysymys. Sanoituksissa pyöritään mm. väkivallan, valheiden, trendien mukana huoraamisen, painajaisten, maailmanlopun ja tuskan tiimoilla, joten synkissä vesissä liikutaan niiden osalta, kuten raidat ”Days of Discontent” ja ”In Time We Rise, In Time We Fall” hyvin tuovat ilmi.

”Method In This Madness” on hienosti tehty kokonaisuus, josta on vaikea nostaa yhtä biisiä ylitse muiden ja vaikea löytää mitään huonoa sanottavaa ainakaan näin hc:tä kuuntelevana. Kuitenkin levyn lopettava ”Kings Fall” nousee levyltä omaksi suosikiksi.

Veikkailut siitä kuinka paljon bändi kuulostaisi esim. St.Hoodilta voidaan mielestäni heittää menemään, koska Become A Threat kuulostaa juurikin itseltään! Murskaava debyytti! Suosittelen lämpimästi kaikille HC:n/Metalcoren ystäville. Levy julkaistaan Full House Recordsin toimesta 1. päivä syyskuuta 2010.

9/10

Kappalelista:

1. Conspiracy Regime
2. Souls For Sale
3. Only One Stays
4. Become A Threat
5. Days Of Discontent
6. Internal Affair
7. In Time We Rise, In Time We Fall
8. Painted Lie
9. The Phoenix
10. Kings Fall

www.myspace.com/becomeathreat

Kirjoittanut: Sami Rosholm

Levy myös avautuu jo heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Levyn soundit ovat puhdasta timanttia, kaikki erottuu täysin selkeästi eikä levy ole tylsää pörinää. Terävät ja tiukat soundit palvelevat metallista hardcorea erittäin mainiosti. Mc Respektorin lyriikat ovat myös maininnan arvoisia. Joka toinen kappale kertoo dokaamisesta ja joka toinen darrasta, joten lätty sopii mainiosti bilemusaksi, tosin muutaman kerran joutuisi/saisi kuunnella tämän läpi. Myös hauskat lausahdukset toimivat kappaleissa mahtavasti ja Respektorin tapa rytmittää suorituksensa onkin erittäin mielenkiintoinen. Lyriikoissa on myös pieniä kappaleen teemaan liittyviä vitsejä.

Respektorin lisäksi kappaleissa kuullaan monia vierailevia tähtiä. Mielenkiintoisimmat näistä ovat Shaka, jonka flow toimii erittäin hyvin kappaleessa “King King of Bling Bling” ja Pussy Rat Dolls, joiden räkäinen huutaminen tuo kylmät väreet iholle. Vaikka levy onkin lyhyt ehtii se tuoda monenlaisia mielikuvia. Kappaleet ovat riittävän monipuolisia ja lopussa odottava After party area on ainakin allekirjoittaneen mielestä aivan mahtava. Kappale nro. 11, “I Don’t Like Hardcore”, on mahtavaa dokausreggaeta ja sitä seuraava “Gute Scheisse” on juuri mitä nimeltä voi odottaa. Levyn kesto jatkoviisujen kanssa on rapiat 25 minuuttia joten lisää jää kaipaamaan. Se tässä onkin ainoa huono puoli. Levy ei aivan pääse aikasempien tuotosten tasolle, vaikka kokonaisuutena onkin ehkä parhaimpia hc-levyjä vähään aikaan.

9½/10

Kappalelista:

1. Ratassed
2. Pain Meetz Counterpain
3. Crazytown Coolio
4. Nightwizh 4 a War
5. Jägermeiztershow
6. Burana1000
7. More Booze More Sex
8. Year Of Hate
9. King King Of Bling Bling
10. In Satan We Trust
11. I Don’t Like Hardcore
12. Gute Scheisse

http://www.myspace.com/ratfacehardcore

Kirjoittanut: Riku Saressalo

Kuten mainitsin, muiden bändin jäsenten kuvaan astuminen nauhoituksissa on parantanut jälkeä. Bändin kitaristi Tony Perry osaa hommansa, “Selfish Machinesin” riffit ovat nopeampia, tarttuvampia ja mielenkiintoisempia verrattuna edeltäjään. Nopea tempo ja mieleenpainuvat kertosäkeet pakottavat kuuntelijan kuuntelemaan biisejä uudestaan ja uudestaan. Vic Fuentesin lievästi sanottuna korkea ääni voi olla kuuntelijasta riippuen hyvin ärsyttävä tai koukuttava. Energiset rummut vielä päälle ja paketti on valmis.

Aloituskappale “Besitos” kertookin paljon mitä tuleman pitää, superenergistä post-hardcorea, jonka tahtiin pää alkaa automaattisesti heilumaan. “Besitoksen” jälkeen kuuntelija saa minuutin mittaisen tauon rauhallisen “Southern Constellationsin” soidessa, josta lähteekin taas lannistumaton tykitys, eli biisi “The Boy Who Could Fly“. Väliin Mahtuu myös balladeja, kuten “Stay Away From My Friends“. Levy jatkuu aivan loppuun asti tasaisen hyvillä kappaleilla. Tasaisuudesta huolimatta ei levy ehdi kyllästyttämään edes lopussa päin, vaikkakin parhaat kipaleet löytyvät levyn alkupäästä. Huonoa sanottavaa albumista on vaikea löytää, ehkä lauluun voisi lisätä enemmän karjuntaa tai matalampaa cleania. “Caraphernelia“, jossa vierailee A Day to Rememberin vokalisti Jeremy McKinnon, on hyvä esimerkki kuinka matalammat huudot sopivat heidän tyyliinsä.

Kokonaisuutena “Selfish Machines” on yksi parhaista post-hardcore levyistä joita olen kuullut. En odottanut uudelta levyltä paljoa ja ehkä siksi se kuulostaa minun korviini vielä paremmalta. Albumi kestää useamman kuuntelukerran ja sitä voisi suositella kaikille jotka pitävät yhtyeistä kuten Sleeping With Sirens ja Dance Gavin Dance.

9/10

Kappalelista:

1. Besitos
2. Southern Constellations
3. The Boy Who Could Fly
4. Caraphernelia
5. Fast Times at Clairemont High
6. The New National Anthem
7. Bulletproof Love
8. Stay Away From My Friends
9. I Don’t Care If You’re Contagious
10. Disasterology
11. Million Dollar Houses (The Painter)
12. The Sky Under The Sea

http://www.myspace.com/piercetheveil

Kirjoittanut: Aleksi Suuronen